perjantai 12. syyskuuta 2014


Tässä linkki liittyen edellisessä tekstissä mainittuun yhteisöön:

http://vimeo.com/104034251

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Suuri Kauneus

Kyllä, elämäni meni sekaisin.
   Havahduin siihen useita kertoja pitkin kesää, kun elämäni oli vasta menossa sekaisin: Pariisissa massakentällä kopauttaessani kenkiäni tennismailalla ja kääntyessäni verkolle vastaanottamaan syöttöä Konealta. Tuolloin olin hyvin ahdistunut ja alun perin lähtenyt ikävää pakoon Eurooppaan, koska poikaystäväni oli lähtenyt pois. Söimme Konean kanssa viikon ajan hyvin – lampaan aivoja ja hanhenmaksaa, voitelimme leipiä huolellisesti ja juoksentelimme puutarhassa ja hänen vanhempiensa kasvihuoneessa Melunissa. En käynyt Pariisin keskustassa kuin kerran.
   Tietenkin se oli kamalaa, sillä olin samaan aikaan yhdessä ihmisen kanssa joka oli rakastunut minuun. Ja minä häneen. Puhuin itkuisena kalliita ulkomaanpuheluita ja yritin selittää. Ostin hätäpäissäni paluulennon Suomeen ja vietin kahdeksan piinallisen pitkää tuntia yksin Oslon lentokentällä. Noiden kahdeksan tunnin ja yhden 15 euron pienen oluen aikana minulla oli paljon aikaa ajatella. Tiesin, että jos olisin halunnut kaiken säilyvän ennallaan ei minun olisi pitänyt lähteä. Silti kotiin jääminenkään ei olisi ollut vaihtoehto.
   Lähdin viikkoa myöhemmin Etelä-Ranskaan hakemaan Välimerestä rauhaa ja selkeämpiä ajatuksia. Tapasin kuitenkin jo ensimmäisenä iltana italialaisen gangsterin, joka oli Amerikka-vuosiensa jälkeen kunnostautunut, muuttanut Ranskaan, perustanut kaksi ravintolaa ja tullut isäksi. Istuin Chat Noir Chat Blancin tiskin ääressä tunteja, kun hän kokkasi ja me puhuimme kaikesta.


Puhuin entistä pidempiä puheluita Suomeen.

Puhuin entistä vaikeampia puheluita Suomeen.

Kerran puhelimestani loppui akku ja laitoin sen taskuun.

Minun ja gangsterin välille kehittyi kaunis ystävyys. Meidän elämämme olivat risteyskohdassa ja saimme toisistamme yllättävän syvää lohtua. Kävelimme eräänä elokuun alun lauantaiyönä hiljakseen ympäri kaupunkia. Hän puhui rakkaudestaan vaimoaan ja muutaman kuukauden ikäistä poikaansa kohtaan. ''En enää tahdo tehdä töitä niin paljon. Annan ravintoloiden kasvaa itsekseen ja muutan pysyvästi heidän luokseen Marseilleen. Huomenna ajan sinne tapaamaan heitä,'' hän sanoi. Nyökkäsin hyväksyvästi. Minusta kuitenkin tuntui, että hänen oli tärkeämpää selittää elämäänsä enemmänkin itselleen kuin minulle. Viisi tuntia myöhemmin istuuduin lentokoneeseen ja palasin Suomeen. Menin kentältä suoraan poikaystäväni kotiovelle. Katsoin häntä kuin vierasta. Sydämeni oli eksynyt harhapoluille. 

Maanantaina avatessani tietokoneen töissä olin saanut italialaiselta Facebookissa viestin: 
''Margaux jätti minut saavuttuani Marseilleen''

No, kyllähän te tiedätte. Klassista materiaalia elämässäni.

Kaikkia näitä tapahtumia ja paljon muutakin on erityisesti viimeisen puolentoista vuoden aikana kehystänyt eräs yhteisö, jonka tukikohtana on toiminut Helsingin keskustassa Uudenmaankadulla sijaitseva asunto.

Vuoden alussa analysoimme porukalla Strindbergin kirjastobaarissa, mitä drinkkejä tulisimme tarjoilemaan seuraavan päivän juhlissa. Olimme samaa mieltä siitä, että jokaisen valinnan takana tulee olla ajatus, vaikka sitä eivät muut huomaisikaan. Jaoimme myös käsityksen siitä, että yksi elämämme päämääristä on selvittää, mitä on hyvä isännyys ja emännyys juhlissa ja mistä hyvät juhlat koostuvat.  
   Teimme siis tutkimusta ja harjoittelimme juhlimista paljon, kokonaisen vuoden. Joimme aina aitoa samppanjaa tai halvinta punaviiniä.

Kevät meni. Minä aloin seurustella. Yksi pakkasi ystäviemme avustuksella epäluotettavan tyttöystävänsä tavarat pahvilaatikkoihin eteiseen odottamaan. Syksyllä taas toisen ystäväni tavarat heitettiin viidennestä kerroksesta kadulle ja käskettiin olla palaamatta. Myrskyjen keskellä ja niiden välissä joimme skumppaa Uudenmaankadulla ja lauloimme karaokea Kerholla viikonlopusta toiseen. Me olimme parhaita ystäviä keskenämme ja söimme illallisia useita kertoja viikossa yhdessä. Mahtipontista tai ei, tuo asunto ja sen ihmiset kannattelivat elämääni sen epäkeskoliikkeiden aikana. Oli myös hurmiollisia hetkiä. Vappuna viisikymmentä ihmistä huusi Messiasta, kun yksi meistä piti puhetta. 
Ja sitten yhtäkkiä kaikki hyväksyttiin huippuyliopistoihin ympäri maailmaa.
Tämän yhteisön symbolinen loppu on se, kun Uudenmaankadun asunnon pitkäaikaisin asukas muuttaa Oxfordiin opiskelemaan. Puunasimme maanantaina asuntoa avainten luovutusta varten ja joimme skumppaa, ettemme olisi liian surullisia. Vaihdoimme viimeiset poskisuudelmat.

Minä sain lämmön takaisin parisuhteeseeni ja löysin poikaystävästäni parhaan ystävän. Olemme edelleen yhdessä. Lähden kymmenen päivän päästä italialaisen gangsterin luo Ranskaan kertomaan hänelle tämän kaiken.

Lähtöihin ei mielestäni liittynyt suurta dramatiikkaa, sillä muutos oli joka tapauksessa väistämätön. Tiedän eläneeni keskellä suurta, suurinta Kauneutta.

tiistai 13. toukokuuta 2014

Konean järkyttämä elämä


Lauantaina painelin A:n nihkeää ihoa sormillani ja rapsutin kosteaa kämmentä viidettä iltaa putkeen. Nämä kuukaudet, jotka olen ollut poissa kaupungilta ja täältäkin, ovat kuluneet tutkimassa hänen ääriviivojaan. Pidän A:sta muun muassa siksi, että hän on ottanut minut omakseen tavalla, josta muut miehet ovat vain puhuneet. Hän kutsuu minua pussycatikseen, ja saan kissamaisuuteni takia anteeksi hölmöydet, joihin pikkukissat voivat sortua. Olemme hänen kanssaan tilanteessa, johon kuuluu pikkusiskoja, kutsuja perhejuhliin, sääntöjä, sopimuksia ja kumppanuutta.

On ollut helppoa olla hyvä, kunnes

Konea soitti Pariisista ensimmäistä kertaa yli vuoteen. ''Olen juuri ostamassa lentoja sinne ja tulossa katsomaan sinua'', hän ilmoitti.
Seisoin lamaantuneena silmät suurina keskellä olohuonetta puhelin oikeassa kädessäni. Sydämeni tampatessa rintakehääni vasten huuleni muodostivat hitaasti ja äänettömästi sanat: Voi vittu.

Kuva Emma Sarpaniemi

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Sain polkupyörän

Kunnostimme polkupyörää. Takakumi pitää vaihtaa, tuo ruuvata ja täältä nostaa. Pussycat, ensi viikonloppuna maalataan tämä siniseksi, hän sanoi. Hän öljysi ketjuja ylioppilaslakki päässään, ja minä pesin vanteet huolellisesti harjalla ja mäntysuovalla. Hänen siskonsa, pieni iltatähti, kysyi minulta, tahdonko juosta kilpaa omakotitaloalueen tietä pitkin vihreälle autolle asti. Me juoksimme ruokottujen omenapuiden ja punaisten tiilitalojen ohi illan viilentämässä nukkumalähiössä kohti vihreää autoa. Voitin mutta esitin hengästyneenpää kuin oikeasti olin. Näin kuinka kaukana lähtöviivan tietämillä Hän talutti polkupyörän jalkakäytävälle minulle kokeiltavaksi. Pudistelin päätäni liikuttuneena, ja yhdeksänvuotias iltatähti tuijotti otsatukkansa alta minua ihmeissään.
   Tämä kaikki tapahtui eilen, mutta jo aiemmin viikolla elokuvissa, kadulla ja autossa pelkääjän paikalla katsoessani vasemmalle viereeni yritin ymmärtää, miten yhtä äkkiä olinkin saanut kaiken. 

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

I still hear her






''There was always a taxi waiting one after another
while you were making money like a motherfucker
I was Alice dropped in wondercrushmoneyland
but was soon sent back saying this is not who I am
Or did he just not like me enough?''

''This one is the first song that I ever wrote of a summer so so orange that the color orange is all that I really remember of it now. And even though time has passed and we have gotten new perspective I still believe the girl who wrote this song. I believe her emotion. I still hear her.''

Take me to bed or lose me forever was at Arkadia International Bookshop 17th of January 2014.

maanantai 6. tammikuuta 2014

Jossain kaukana siintää muisto loputtomista cappucinoista ja ajatus siitä, kuinka suurin huolenaihe oli, missä rantabaarissa on paras maitovaahto.

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Lähettämätön kirje 1

'' Hei.
Olet imenyt minusta elämän ja luottamuksen. Olet repinyt minut takaisin myrskyyn, josta olin jo puoliksi selvillä vesillä. Tai ainakin avasit kutsuvasti oven ja samalla mahdollisuuden ja läpiveto veti minut takaisin aallokkoon.

-----Viikonloppuja-----

Ja nyt olen yksin Ysibaarissa Helsingin Sanomat pöydällä, mutta en ole voinut aukaistakaan sitä. Se ei ole mitenkään mahdollista vaan tilaan tuopin ettei minun tarvitsisi mennä yksin kotiin.

Sinun ''soitan kohta'' tarkoittaa ''ei ikinä''.
Minun ''olen tässä'' tarkoittaa
''olen tässä''.
   En todella ole tiennyt ennen, että sinun kaltaisia ihmisiä on olemassa.  Minun jokainen rakastava kirjeitä lähettävä ja kappaleita kirjoittava soluni surkastuu ja elämä kuihtuu niistä pois. Olen kuullut teistä muilta, mutta en tiennyt että valehteleminen on niin helppoa. Sen kun sanoo vain kaikenlaista ihmiselle, jolla on sydän ja mieli auki, kirkkaina ja puhtaina ja jotka ottavat sanat sydämeensä ja säilövät ne sinne. En voi käsittää, miksi teet tämän minulle.
   Nuo sanat ja katteettomat lupaukset kytevät hetken sydämessä mutta eivät juurru. Ja sitten sydämessä

räjähtää.

Tapahtuu räjähdys, jonka seurauksena kudokset repeävät, suonet katkeavat, liha viiltyy, kyyneleet tipahtelevat oluttuoppeihin ja pieni ihminen itkee kamelinvärinen takki päällään kaatosateessa Uudenmaankadulla ja sulaa asfalttiin.
Huuto on pohjaton.

No. Joka tapauksessa. Palataan.
''

perjantai 3. tammikuuta 2014

Keskustelut 1&2

''
Joimme pienet lasit punaviiniä Coronassa. Asunnollasi. Keskustelut asunnollasi. Minä kulmasohvan toisessa päädyssä, sinä ikkunalla. Rappukäytävässä. Sanot jotain mutten kuule, korotan ääntäni ja kysyn:
  ''Mitä?''
Pysähdyn. Olet kaksi rappusta minua korkeammalla.
  ''Älä huuda nuori neiti...''
  ''Lopeta tuollainen isällinen puhuttelu. Se on lähinnä kuvottavaa.''
''


'' 
  '' Se olisi kova paikka, jos yksi teistä ottaisi jonkun minun ikäiseni tytön.''
  ''Miksi?''
  ''Koska me kilpailisimme samassa kategoriassa''
  - Sinun nauruasi - '' Tämäkö on sinusta kaikki kilpailua?''
  ''On.''
''

maanantai 30. joulukuuta 2013










Vuoden 2012 lokakuussa soitimme vanhalla kaupalla: https://www.dropbox.com/s/qv8afx3l5ef8nhu/MVI_7444.MOV.
On taas jokavuotisen keikan aika. Tervetuloa!

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Kaikkea muuta kuin yhdentekevää

Elämme aikoja, jolloin meri ei ole vielä ehtinyt jäätyä umpeen. En uskalla edes sanoa kaikkea ääneen, koska ajat ovat niin herkkiä ja kosketusarkoja, mutta voi miten jännittäviä. Mutta on kuultu lausahduksia kuten:

''Odotat elämältä niin paljon.'' - E

''On monia päiviä kun en ajattele sinua, mutta baarissa en katso ketään eikä kukaan kiinnosta minua.'' - minä

Ja pysäyttävin: ''Mitä jos kaikista maailman ihmisistä se oletkin Sinä.'' - J

Olen käynyt uimassa matkaa monta kertaa viikossa. Siellä minä olen ollut uimassa kilometrejä, oikeassa nilkassa punainen kumilenksu ja kilisevä pukukopin avain, enkä ole ollut yhtään kadoksissa.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Puhukaamme ihmisistä astioina.
Monet meistä ovat todella lujasta posliinista tehtyjä ja siksi kestämme kolhuja ja pudotuksia. Petoksia, valehtelua ja epäonnistumisia. Siksi ihmislaji selviytyykin tällä planeetalla. Koska toisin kuin yhdelläkään muullakaan lajilla, meillä on ainutlaatuinen kyky sopeutua ja vaikka se tuntuisi vaikealta, me silti sopeudumme. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Joka kerta kun minä, A tai kuka tahansa muu luulee, ettei kestä enää yhtäkään uutta iskua, sen kestää silti.
On vain pakko uskoa, että jotain parempaa on tulossa, sanoi A.
On vain pakko luottaa ihmisiin, koska kyynistyminen on kohtaloista varmasti kaikista kamalin ja vähiten antoisin, totesimme ystäväni kanssa Göteborgin ja Helsingin välisen puhelun aikana. Tuolloin ystäväni H luultavasti makasi asuntolansa huoneessa sängyllään, ja minä huokasin raskaasti Mannerheimintiellä Helsingissä. Maailmasta oli tullut yht'äkkiä kamalan kylmä. 
   Kun putoamme maailmankaikkeuden käsistä kovalle parkettilattialle, meistä lohkeaa pala. Suurimman osan niistä paloista voi kuitenkin liimata kasaan puhumalla, itsetutkiskelulla, oppimalla ja rakkaudella. Liitoskohta on pitävä, muttei enää samalla tavalla ehjä. Ja niissä muissa astioissa, jotka eivät kestä kulutusta ja joille maailma on liian vaikea, on valuvika, joka ei ole heidän syytään.

Kirjoitin ystäväni syntymäpäiväkorttiin, että vaikka en tiedä mistään vielä mitään, olen kuullut että elämän pitäisi ilmeisesti kantaa – meitäkin.

lauantai 19. lokakuuta 2013

Muuttujat linjautuvat


Minulle tapahtui viikonloppuna jotain hyvin elokuvallista ja julmaa. Jos elämäni olisi romaani, olisi tämä ollut kaikin tavoin epäuskottava ja korni juonenkäänne.

Elämäni on toisinaan todella huono vitsi ja täynnä käsittämättömiä sattumia. Tai sellaiseksi niitä joku voisi kutsua, mutta en ole enää aivan vakuuttunut siitä, onko kysee tosiaan enää sattumista. Sattumukset tuntuvat uskomattomilta siksi, että yleensä tilanteessa on monta muuttujaa, joiden kaikkien on täytynyt linjautua maailmankaikkeudessa oikein, jotta minä voisin – jälleen kerran – seisoa typertyneenä kadulla ja miettiä,  miten ihmeessä tämä on mahdollista. Minun elämässäni nuo muuttujat linjautuvat aina.
     Ystäväni kuuntelevat usein epäuskoisina tarinoitani ja kommentoivat niitä lauseilla kuten ''Jos en tuntisi sinua, en uskoisi sinua hetkeäkään'' ja ''Koska myyt tarinasi Coppolalle?''. Vastaan kohauttelemalla harteitani, sillä en ole edelleenkään keksinyt muuta selitystä tälle kaikelle kuin sen, että maailmankaikkeus jakaa minulle sen, mikä minulle kuuluukin. Minun osani tässä maailmassa on olla se tyyppi, jolle tapahtuu kaikkea uskomatonta – eikä se ole aina kovin ihanaa. Oikeastaan kuluttavaa.
     Ihmissuhteeni ovat myrskyisiä, sotkuisia ja lyhyitä. Ne yleensä loppuvat ennen kuin ehtivät alkaakaan. En tiedä, olisinko voinut itse välttää kaiken tämän draaman, joka on ollut elämässäni keskiössä jo muutaman vuoden. Olen myös pohtinut, olenko nimenomaan itse valinnut nähdä kaikessa draaman ja runollisuuden elementin, koska en ole pystynyt hyväksymään elämältäni niin sanottua tavallisuutta ja tasaisuutta. Toisaalta ihmiselle, joka sanoo enemmän ''kyllä'' kuin keskimääräinen ihminen, on täytynyt sattua vastapainoksi myös enemmän kamalia asioita.

Viikonlopun järkytyksen jälkeen en osannut sunnuntaiaamuna puhelimessa todeta lakonisesti ystävälleni muuta kuin: ''Tragikoomista. Tietenkin näin kävisi.''
Hän vastasi kuten aina:
''Tämä olisi hyvä vitsi, jos kyseessä ei olisi sinun elämäsi.''

Sanottakoon, että olin sattumalta kadulla, jolla en lähes koskaan käy ja näin ikkunasta jotain, jota minun ei olisi koskaan pitänyt nähdä.

maanantai 23. syyskuuta 2013

lauantai 7. syyskuuta 2013

Repivän kesän päätös

Olin täydellisillä jatkoilla.

Niin, siinä se on nyt sanottu. Niitä on metsästetty. Ja niin ne ilmestyivät, kun kaikki olivat jo matkalla kotiin ja törmäsivät toisiinsa keskustassa. 

Kaartinkaupungissa taksissa, käsi toisen kädessä. Taksimittari on laulanut pitkään. Juoksen kioskille. ''Kato moi. Ostan vaan tupakkaa, menee ihan hetki. Mun jäbä on tuolla taksissa, käy sanoon moi.'' Jäi sille tielle. Jatkoilla kieriskelen yltäkylläisyydessä, kun Hän ja Muut tulevat toimeen saumattomasti. Piano-oppilaistani kukin vuorollaan esittää ylpeänä oppimansa, ja kuuntelen keittiössä salaa, kun he suunittelevat yhteiskonserttiaan. Yö vaihtuu vaivihkaa kajastavaksi aamuksi, kun horjumme taas käsi kädessä muutaman korttelin päähän Hänen luokseen nukkumaan. Aamu on päänsärkyinen ja notkea. Valvon Hänen untaan puoleen päivään asti.

Seuraavana iltana Sörnäisissä on iltakymmeneltä jollakin tapaa erityistä. Taivas on tummunut syksyn väriseksi vain muutamassa yössä ja on raskaampi kuin kuukausiin. Sydän lyö tasaisempaa ja lempeämpää tahtia, kun levoton kesä on vaihtumassa hitaampaan syksyyn. Enää ei jokaisen kadunkulman takana ole uutta Mahdollisuutta, Ihmistä, Bileitä – ei ainakaan yhtä montaa kuin kesällä. Mutta minua se ei haittaa, koska kavalkadini on hyvä juuri sellaisenaan.